Näitä samaisia voikukkia saivat myös kerhon tädit, sillä unohdin ostaa kevätjuhlaan kukkia... Mutta isoveli oli niin ylpeä omasta oivalluksestaan kerhoaamuna. "Hanna, hanna, ei haittaa, meillähän on niitä minun poimimia voikukkia, niitähän voidaan antaa kerhotädeille!". Käärimme siis yhden voikukan jokaiselle tädille kauniisti sellofaaniin ja tädit olivat iloisia. Niin ja meillä minä olen Hanna, en äiti, mistähän tämä villitys johtuu? Ja mitähän tästä sanoisivat psykoterapeutit:)?
Ostan ruusuja melko harvoin, jotenkin pelkään niitä. Ovatko ne liian hienoja? Arvokkaita? Juhlavia? En tiedä... Siksipä napsasin ruusut eri mittaisiksi, melko lyhyiksi, riivin lehtiä vähemmäksi ja laitoin yksinkertaiseen arkiseen lasimaljakkoon. Ja nyt ei enää pelota, hihi hii...
t hanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kommentti lämmittää mieltä!